Työharjoittelujaksoni vetelee viimeisiään. Viikko vielä ja pääsen kotiin lepäämään. Onhan tämä aika tuonut vähän lisäperspektiiviä, siitä mitä ylipäänsä elämältään haluaa ja millainen neuvolatäti sitä haluaisi olla, jos olisi.
Mutta, mitä tekisin toisin, jos saisin hetkeksi päätösvallan? Ensimmäisenä poistaisin kaikki ylimääräiset paperit. Osittainenkin kaksinkertainen jopa kolminkertainen kirjaus tuntuu ajanhaaskaukselta. On äitiyskorttia, on neuvolakorttia, on kasvukäyriä sähköisessä ja paperisesssa muodossa. Miksi ihmeessä ei riitä, että kaikki on vain koneella? Toiseksi erottaisin väestövastuuneuvolan vanhaan hyvään äitiysneuvolaan ja lastenneuvolaan. Ammattitaito säilyisi parempana, kun voisi keskittyä vain yhteen erikoisalaan kerrallaan. Sitten lisäisin työnkierron mahdollisuutta, siten, että jokainen terveydenhoitaja vaihtaisi työtehtäviä kolmen-neljän vuoden välein. Näin ei pääsisi leipääntymään, vaan joutuisi kohtaamaan uusia haasteita kuten kouluterveydenhuoltoa. Ja niin tietenkin, monikkoasiat keskittäisin yhdelle hyvin asiaan perehtyneelle terveydenhoitajalle. Ja jos paukkuja vielä olisi, niin ne loput käyttäisin isyyden tukemiseen. Siihen, että tuoreet isät tutustuisivat lapseensa heti alusta alkaen, käyttäisivät aikaansa kansaneläkelaitoksen tukeman isyysloman turvin, Yrittäisin muuttaa koko isyysloman miltei pakolliseksi ja jos mahdollista, ainakin tuplasti pidemmäksi.
Onhan tuo ollut opettavaistakin verhojen ripustamisen ohessa. Olen yllättynyt siitä, miten paljon ongelmia ihmisillä on mielenterveydessä, parisuhteessa, elämässä yleensä. Ja pahoillani siitä, että ne kaikki heijastuvat välittömästi lapsiin. Olen kohdannut pakolaisäidin, joka synnytti suloisen vauvan tietämättään että oli raskaana, vaikka oli vastikään ollut maahanmuuttajan terveystarkastuksessa sekä keuhkoröntgenissä. Olen kohdannut lestadiolaisäidin, jolla on miltei joka sormelle lapsia nuoresta iästään huolimatta sekä naisen joka on rakastunut romanimieheen ja lähtenyt miehensä mukana vieraan kulttuurin viemäksi. Ajatuksia herätti myös äiti, joka ei ollut tähän päivään mennessä huomannut, että hänen lapsensa jalat olivat niin eripituiset, ettei pystynyt kunnolla seisomaan suorassa. Monenlaisia elämäntarinoita - jokaisella omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti