Kuten Joulun perinteisiimme kuuluu, tänäkin vuonna kävimme aattopäivän joulukirkossa. Kuten aina - siellä sattuu yleensä jotakin hupaisaa. Ensimmäisellä kerralla Ossi puri Eeroa sormesta, kun napsivat saarnan aikana tutteja toistensa suustaan. Silloin kajahti ulvova huuto niin lujaa kuin vain yksivuotiaan kurkusta voi lähteä. Toisena vuonna Eero ei suostunut antamaan kolehtia, vaan pisti tarkan markan miehinä kolikkonsa omaan taskuun.
Tänä vuonna virsien veisuun jälkeen Pappi sanoi" No niin - nyt on sitten lasten vuoro tulla tänne eteen!" ja kuten aiempina vuosina, oletin, että kyseessä on jokin tuttu lastenlaulu, johon saa kaikki kirkon lapset osallistua ja lähetin lapsoseni rohkeasti menemään eteen. Eero empiväinen ei suostunut lähtemään, vaan jäi mieluummin Äidin syliin irrottelemaan heiluvaa etuhammastaan.
Mitä kummaa? Muut lavalle menevät lapsoset olivat 10-11-vuotiaita punaisiin puettuja kuorolaisia. Ossi 6-v ja Suvi 4-v menivät muina miehinä tämän lastenkuoron eturiviin ryhdikkäänä seisomaan, niinkuin kuorossa kuuluu.
- O-Ou. Toivottavasti laulavat tuttuja lauluja, mutta kattia kansa: "Ja nyt sitten tämä lastenkuoro esittää 11-vuotiaan Ville-pojan itsesanoittamia ja säveltämiä lauluja!" Kertoili pappi.
Voi poloisia, ajattelin. Joutua nyt mukaan kuoroon, vieläpä eturiviin ja esittämään ventovieraita lauluja koko kansalle.
Kun ensimmäinen kappale oli kunnialla ohi, Suvi etunenässä pyrki kuorosta pois. Mutta ehei: Edessä istuva täti ohjasi topakasti sisarukset takaisin laulamaan, sillä eihän esitys vielä ollut ohi.
Eeroa nauratti. Äitiä nauratti. Suvi lauleli omiaan sujuvasti kuoron mukana. Ossia ei naurattanut, mutta kuten asiaan kuului Ossi liikutteli huuliaan ja seisoi hyvässä ryhdissä.
Hienosti meni extempore-esitys! Taisi kyllä kuorolaiset vähän ihmetellä ketä olivat nämä kaksi ventovierasta esiintyjää. Tästä kunniakkaasta suorituksesta Ossi ja Suvi saivat hiukan ylimääräistä kolehtia, sillä kellä aikuisella olisi pokkaa tehdä sama?
lauantai 24. joulukuuta 2011
tiistai 20. joulukuuta 2011
Joulutarina
Suurella antaumuksella sisarukset miettivät joululahjatoiveitaan jo marraskuusta lähtien. Kuvastojen selailu, haaveilu ja toiveiden kirjoittaminen toi aikaan pienen jännityksen: Minkäköhän toiveen pukki toteuttaa? Eero toivoi Tulen Temppeliä,
Ossi toivoi legomönkijää
Suvi Suloinen sitten nukenhoitokeskusta.
Kun toiveet oli saatu kirjoitettua, kirjeet pakattiin salaisuuksien laatikkoon, jonka lapset kiikuttivat eräänä lauantai-iltana keskelle pihanurmea (nii-iin, luntahan ei tänä Jouluna ollut). Jännittyneinä lapsoset kiiruhtivat olkkarin ikkunan alle tiirailemaan, josko metsässä alkaisi näkyä liikehdintää. Sillä tiedättehän: metsätontut ovat liikkeellä etenkin joulukuun lauantai-iltoina ja toimittavat toivomuskirjeitä suoraan Korvatunturille pikalähetyksinä.
Talosta sammutettiin kaikki valot, vain kuuseen jätettiin kynttilät loistamaan.
Radiosta soi "kansa kartanon hiljaisen" ja jännittynyt tunnelma alkoi olla käsinkoskelteva. Kymmeneen minuuttiin mitään ei tapahtunut ja kohta unihiekkakin alkoi painaa pitkän päivän pääteeksi. "Pitäsköhä hakee Aku Ankkoja?" kysyi Ossi, joka sinnikkäästi aikoi valvoa vaikka läpi yön nähdäkseen metsätontun.
Juuri silloin metsänrajasta välkähti näkyviin pieni punainen valo, joka lähestyi pihaamme hitaasti mutta varmasti. "Se on tonttu!!!" kuiskasi Eero "mennään matalaks piiloo, se ei saa nähä meiä silmii muute se kadottaa taikavoimii" ja niin lapset kyykistelivät ikkunan takaa ja kurkistelivat vuorollaan, joko metsätonttu oli päässyt pihanurmelle. Lyhty kädesssään kumaraselkäinen ja punanuttuinen tonttu hiipi varovasti keskelle nurmikkoa ja tähyili hetken ympärilleen. Sitten se yhtäkkiä nappasi salaisuuksien laatikon ja loikkasi alas rinteeseen kiiruhtaen puiden taakse metsään. Mitenkähän pitkä matka sillä oli omalle tonttumökilleen?
" Se oli poikien kokone" sanoi Suvi ihmeissään. "ny se vei meiän toiveet joulupukille!" totesivat pojat.
Ja niin lapset menivät omiin huoneisiinsa, kukin omaan sänkyynsä tyytyväisinä Nukkumattia odottelemaan. Hetken päästä perheen isä saapui Kiakulasta. Oli kuulemma ollut kovin likainen kanala tällä kertaa ja siivotessa oli kulunut tovi aikaa. Silmät loistaen lapset kertoivat illan kohokohdat isälleen ja siihen oli sitten lapsosten hyvä nukahtaa.
Myöhemmin illalla isiukko valitteli emännälleen kolottavaa selkäänsä, mikä lie noidannuoli selkään oli iskenyt.

tiistai 13. joulukuuta 2011
Täällä yksi sisupussi
Tänä aamuna on vaikea kirjoittaa mitään iloista. Tunnustan olevani juuri nyt jonkinmoinen mielensäpahoittaja. Pieniä ja vähän isompiakin huolia ja murheita on tähän syksyyn mahtunut ihan kiitettävästi, joten toivoisin jo joulurauhaa sydämiimme, myös omaani.
Pieniä ikävyyksiä ovat flunssat ja vatsapöpöt, Ossi-poloisen viides silmätulehdus syksylle ja nyt jyllää kovan kuumeen kera inhottava vatsatauti korvatulehdukseen menevästä antibiootista huolimatta.
Lievää raivomieltä ovat aiheuttaneet myös mokomat kissat, jotka välitömästi tilaisuuden koittaessa lorottavat autuaasti sänkyihin. Luulin, että leikkaus olisi saanut tämän inhottavan tavan loppumaan, mutta viikko leikkauksesta ja jo kahdesti on saatu tällä viikolla pyykätä patjoja myöten. Ei tässä muutakaan tekemistä olisi, eihän? Joten, kissojen rattoisa elämä sisäkissoina loppuu alta aikayksikön jos tämä meno jatkuu ja saavat tosissaan siirtyä autotalliin asustamaan. En edelleenkään ole muuttunut kissaihmiseksi, valitan.
Lähestyvä joulu luo väistämättä pieniä paineita. Yllätys yllätys: ystävien osoitteet ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. No - pitkällisten etsintöjen jälkeen koneelta löytyi yksi tiedosto vuodelta kivi ja koska rakkaat ystävämme ovat niin eläväistä sakkia, niin vain harva asui enää kymmenen vuoden takaisessa kodissaan. Joten nyt alkakoon perinteeksi muodostunut osoitteiden metsästysrumba. Myös Korvatunturin kaverin tilaus on vielä vahvistamatta ja pipareita lukuunottamatta kaikki jouluvalmistelut hankintoineen tekemättä. Relaa Heena Relaa, kaiken ei tarvitse olla tiptop, yritän hokea itselleni. Tärkeintä on lähestyvän juhlan odotus ja kodin tunnelma. Joten lupaan yrittää hiukan höllätä.
Mutta on tässä yksi mielensäiloittajakin käynyt tartuttamassa fiilistään: " Äitiiiiii - kuutele: ma osaan sanoo äRRRRRRRRän!!" Ja niinpä tuo pieni neitonen päräyttelee menemään onnensa kukkuloilla ja haRRjoittelee äRRänkieRRRänympäRRRioRRRenässänpistäntaskuun!
Kyllä se taas tästä, ilon pilkahduksia havaittavissa! Päivä kääntyköön paremmaksi!
Lähden katsomaan onko Villa Kiakulassa OnnenMunasia :)

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)