Onnen Onkijat

Sanotaan, että onkiminen on hermoja lepuuttavaa ja rentouttavaa puuhaa: katsella kohon rauhallista liikehdintää aallokossa, kuunnella tiirojen satunnaista kirskahtelua ja nauttia kotoisista upeista järvimaisemista. Pelkkää lepoa sielulle!


Näinhän se varmaan on, jos onkii yksin. Ylhäisessä yksinäisyydessään. Eikä niinsanotusti koko perheen voimin.
"äitiii - tuu laittaa matoooo"
"äitiiii - mun onki tarttu kaislikkoon"

"äitiii - Ossi tuli mun apajille"

"äitii - miks kala ei syö. Tua vaikka kaurahiutaleita!"
"äitiii - mä haluun mennä isolle kivelle onkiin"
"äitiiii - voiks mä sittenki virvelöidä?"


"äitii - tuu irrottaa mun kala"
ja mikä lopullisesti saa hermot riekaleiksi:
"äitiii - meiän siimat meni solmuun".


Viimeistään tässä vaiheessa on kylläkin jo huudettu ruohoaleikkaava Herra Mies apuun. Sillä kolmen vilkkaan vekaran onkiessa liukkaalla laiturilla vaatii valvominen myös kaikkien aistien valppautta. Ettei kukaan horjahda veteen taikka heitä koukkua toisen naamaan. Ja että maltaisivat olla hetken hissukseen, etteivät kalat kaikkoaisi karkuun.

Pitkällä pinnalla ja huumormielellä onkihetkestä löytyy kuitenkin onnen pilkahduksia. Tällaisissa kullanhohtoisissa maisemissa rauhoittuu väkistenkin. Ja tietysti silloin kun kala nappaa herkiää tyytyväinen hymy kalastajan huulilla.


Kissoille tuliaisia, tuumii onkipoika-Ossi.

Tapaus vaatekaappi

Kolmen lapsemme vaatteet oli aiemmin ängetty yhteen kaappiin, joten voitte uskoa, että vaatteiden etsiminen täyteen sullotusta kaapista on erityisen ärsyttävää. Yleensä puolet kaapin sisällöstä pursuu ulos ja se etsimäsi vaate on perimmäisenä ja ryppyisenä. Niinpä lähdin kiertämään paikalliset huonekalukaupat, kun en ollut raaskinut huutaa sitä yhtä ihanaa talonpoikaiskaappia huuto.netistä viime syksyltä (vieläkin harmittaa).

Kuten yleensä - Askosta löytyy: Suvin huoneseen romanttisin koristelistoin varusteltu kaunis valkoinen kaappi ja Ossin omaksi hiukan modernimpi, valkoinen tilava kaappi keskipeilillä varustettuna. Toinen toimitetaan osina, toinen valmiiksi kasattuna. Onpa hyvä, ajattelin: "Herra mies on varmaankin tyytyväinen, kun kasaamista on "vain" yhden kaapin verran."

Tyytyväisyydestä voinee kuitenkin olla kahta mieltä, kun lasti saapui ja avulias Askon mies kantoi suuren ja leveän laatikon Herra Miehen kanssa eteiseemme. Tuonne yläkertaan, osoittelin mutkikkaita rappusiamme. Askon mies katseli rappusia, katseli minua ja katseli kaappia. Ja sanoi kokemuksen syvällää rintaäänellä, enpä usko, että tämä tuosta mutkasta menee. No päästimme Askon miehen kotio ja purkasimme kaappiaarten paksusta pahvipakkauksestaan. Herra Mies purki kaapista kaiken mitä pystyi (ovet, tangon ja hyllyt), muut rungon osat listoineen päivineen oli liimattu kiinni. Auttaisiko jos rappusista purkaisi käsikaiteen? ehdotin innokkanna. Se purettiin ja sitten kokeiltiin. Yritimme kääntää painavaa kaappia jos johonkin suuntaan, mutta mutkan kohdalla tuli seinä vastaan, kaide vastaan ja katto vastaan. Ei mahdu niin ei mahdu.

Helpommalla pääsee, kun hinataan se yläkertaan parvekkeen kautta, Herra Mies tokaisi. Tuumasta toimeen: kaide irti, lankut ja tikapuut pystyyn, paksua köyttä ja kaappi kantoon ja pihalle. Tämä kuuluu ehdottomasti sarjaan "älä yritä tätä kotona".

Minä kiskoin naruista parvekkeella ja kersin narua tolpan ympärille. Herra Mies bodasi kaappia tikapuita pitkin. Ja juuri kylään saapuvat ystävämme katsoivat kummissaan, mitä ihmettä tuolla oikein tapahtuu... Kun kaappi oli viittä vaille parvekkeella, ampaisi Herra Mies täysiä rappusten kautta yläkertaan avukseni kiskomaan kaappia tasanteelle. Ja niinhän siinä sitten kävi: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty:

Siinä se nyt: valmiiksi kasattu kaappi paikoillaan ja ilman naarmun naarmua "vähällä vaivalla".  Ei mennyt Hera Mieheltä aikaa rungon pystyttämiseen, vaan enempi parvekekaiteen ja rappusten kaiteiden kiinnitämiseen. Varsinkin kun porakoneen akku oli rikki, niin käsin ruuvaillessa herra Mies saattoi myhäillä tyytyväisenä vaimonsa viisaillle ostoksille...

Kaapin tyytyväinen omistaja loikoilemassa vierellään uusi ystävä: 50 sentillä ostettu Pekka.

Huutokaupassa

Lapsiamme on aina viehättänyt Huutokaupan arvoituksellisuus. Niitä kun ei lähiseudullamme kovinkaan usein ole pidetty, joten kokemusta huutokauppailusta ei ole kertynyt. " Onko se sellainen kauppa, jossa huudetaan?" kysyi Eero muutama vuosi takaperin. Nytpä sattuikin kohdalle oikein kunnon maalaishuutokauppa, jonne talsimme lompakot pulleina jännittynein mielin.

"Huutojen lähtöhinta on sitten viisi euroa", selitti sanavalmis meklari Kinnari. Huudettavana oli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä: astioita, liinavaatteita, maitotonkkia, kainalosauvoja, vanhoja huonekaluja, tauluja, kirjoja, lehtiä, saaveja ja kaikkea tilpehööriä. Kohta päästiin sotilaslaatikon kohdalle ja Ossi huusi voimakkaalla äänellä: "kuusi euroa." Ei kelvaanut sotilaat muille ja niinpä Ossi sai omakseen satakappaletta pikkusotilaita vanhojen lisukkeeksi.

Jossain vaiheessa huudettavaksi tuli laatikollinen "ei todellakaan arvokkaita" kippoja ja kuppeja suoraan Saudi-Arabiasta. Suvi huusi kuuluvalla äänellä ilman korotuksia saman tien "neljätoista". Katseet kääntyivät penkkirivillemme, jossa epäuskoisina puistelimme päitämme. Onneksi huuto noteerattiin hupihuutona ja joku innokas taisi huutaa mokomat kipot sitten vitosella.

No minä huusin tämän aarten ja Herra Mies muutaman upean historiallisen opetustaulun lisää.

Ja Suvin kanssa yhteishuutona kaksi kaunista vaasia, joista toinen pääsi heti pioneja koristamaan.

Muutama tunti vierähti huutokaupassa ihan lennossa, eikä varmaan päästy edes puolen väliin. Mutta lopulta tuli Eeron suuri suosikki huudettavaksi, nimittäin joka lapsen unelma: sammakkopöytä. Kilpahuudoksi meinasi mennä, mutta Eero saikuin saikin seitsemällä eurolla sammakkopöydän itselleen.

Kyllä oli lapset huudoistaan ylpeitä, tosin Suvia harmitti, kun ei saanut Saudi-Arabia kippojaan ja joku toinen mokoma huusi Suvin himoitsemat nuken kalusteet Äidin mielestä liian kovalla hinnalla.

Sen verran mielenkiintoista huutokaupassa kyllä oli, että varmasti menemme uudestaan!

Oli kerran Onni-Manni...

Niin on koira-ystävästä luopuminen kovin vaikeaa, joka kerta. Onni-Eemeli eli 13-vuotiaaksi, hyvän elämän yhdessä "pikku-veljensä" Maurin kanssa.

Lapset halusivat askarrella Onnille vihkosen, johon piirsivät ja tulostivat Onnista kuvia. Kuvat toivat mieleen runsaasti hauskoja yhteisiä hetkiä. Milloin oltiin sieniretkellä, milloin juostiin hankikannolla, milloin oltiin juhannuskävelyllä lampaita katsomassa. Ja aina kun kalastettiin, niin Onni oli lähettyvillä! Ei sen parempaa Kala-Onnia olisi voinutkaan olla! Lapset keräsivät pihamme kauneimmat kukkaset ja niin lähdimme
jättämään hyvästit Vanhalle Herralle.




Viimeiset silitykset jo takkuuntunelle ja harmaantuneelle, mutta niin pehmoiselle turkille. Surusilmin hyvästelimme rakkaan Onnin. Suuri ikävä tulee iloista hännänheiluttajaa ja ahkeraa pallokoiraa :(

 Niin on Onnin nyt hyvä olla Koirien taivaassa. Hautapaikka on ainakin maailman kaunein.