Stand-uppia, karaokea ja ruokaa

Kiitos kaksostemme, olen tutustunut rykelmään Erityisen Hauskoja Ihmisiä.

Lähdin mukaan ensimmäiseen monikkotapaamiseen kolmisen vuotta sitten, ypöyksin tuntematta ketään, miettien minkälaisia muut tuplamammat ovat. Esittäytymiskierroksella kerroin tulleeni mukaan saadakseni uusia ystäviä. Siihen eräs kolmosten äiti totesi, että niitä tulet kyllä saamaan.

Näin on käynyt. Valtakunnalliseen tapaamiseen tallinnan lautalle oli saapunut parisenkymmentä paria ympäri suomenmaan, mutta jostain syystä oma poppoo oli tuttuudessaan se paras. Ohjelma oli pakollisen stand-up-koomikon esiintymisen jälkeen hyvin vapaa. Virkistävää oli pistää jalalla koreasti Mummon Tohveleiden vauhdittamana sekä harjoitella Pikkujouluihin Tiernapoikien esitystä, johon sain huikean Tähdenkantajan roolin.

Aikuinen seura teki hyvää, vaikka menosta jäi hiven uupumaan ylevä käytös ja sivistykselliset puheenaiheet ;-)

Kasvatuksellisia kiemuroita

Alan olla melko kypsä. En saa mitään tolkkua Pikkumiesten puuhiin.

Viimeisten päivien aikana olen löytänyt pihamaalta litimärät lenkkarit, vielä märemmän perintötakin, kasapäin sisäleluja (joita ei saa viedä ulos) ja erinäisen määrän lippalakkeja, parittomia sukkia sekä paksuja paitoja. Isompi Veli on kadottanut tänään kertaalleen Nappulansa, unohtanut merimieshattunsa tallinpihalle turvekasaan ja kieltäytynyt pukemasta päällensä mitään. Pienempi veli näytti tahtojen taistoaan kerhoon jäädessään. Ei meinannut suostua laittamaan kenkiä kenkähyllylle, eikä ripustamaan reppuaan ja takkiaan naulakkoon. Huithapelit jättävät omaisuuttansa minne sattuu, painelevat toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos.

Iltapäivän iloksi keksivät kiipeillä sateen pehmittämässä multakasassa tuoden eteiseen vaatteiden ja kenkien jatkona pari litraa multaa. Sekasotkua lisätäkseen jättivät likavaatteensa ja mutasaappaansa hujan hajan eteiseen, eivätkä vähää välittäneet käsiänsä pestä.

Lattia on lastattu pikkulegoilla, Neiti Nokkosen ilmakylpyjen aiheuttamilla tuotoksilla ja vipeltävillä villakoirilla - ruuanmurusista sekä edellispäivän rikkoutuneen hammasmukin lasinsirpalejäämistä puhumattakaan. Vauhtia on ja vaarallisia tilanteita - äänetöntä hetkeä ei oo missään vaiheessa.

Hankalinta kaksosten kasvatuksessa on se, että viesti ei mene laisinkaan perille, jos puhuttelee molempia yhtäaikaa. Mutta kuinkas opastat kaksosia yksi kerrallaan? Yleensä villit susilapset sinkoilevat eri suuntiin karkuun, minkä kintuistaan pääsevät, kun tietävät saarnahetken alkavan. Kun toisen saa kiinni - ottaa syliin - yrittää pyydystää vältteleviä tultaiskeviä silmiä, niin jo vain toinen on riekkumassa ja ilveilemässä olan takana ja viemässä kaiken huomion. Ja jos ei ole, niin Neiti Nokkonen kiljuu mustasukkaisuudessaan, sulkkuun sulkkuun! Yritäpä siinä sitten antaa rakentavaa palautetta...

Hohhoijaa - taidanpa vaihteeksi kokeilla, josko käytöskukkanen toisi helpotusta tapakasvatukseen!

Sininen yö

On öitä, jolloin Nukku-Matti unohtaa minut. Heittelee hiekkansa muiden silmiin, mutta jättää minut ajatustulvineen petiin piehtaroimaan. Ei anna levätä - mokoma.

Niin kävi nytkin. Kuuntelin aikani Neiti Nokkosen tuhinaa, yökylässä olevien karvakuonojen puhinaa, Herra Miehen krohinaa, tavarajunien kolinaa ja Veljesten tuttilutkutusta (ilman tutteja). Mietin syntyjä syviä, maalailin haavekuvia, suunnittelin uusia kukkapenkkejä.

Aamuyöstä parjaava omatuntoni ei antanut enää maata: "Nouse ylös laiskuri ja ala tekemään jotakin hyödyllistä!" Käsky kävi ja tässä olen. Suurena aikomuksenani jatkaa teoriaosion kirjoittamista vauhtiin päästyäni. Ai että nautin rauhasta ja hiljaisuudesta odotellessani aamun valkeamista!

(Mutta taidan silti vaatia lukulampun makuuhuoneeseen. Tiedän, että Nukku-matti tulisi tuotapikaa, jos voisin lukea jotakin unettomina hetkinä...)

Huomisen tuskaa

"Äitiii, mita tehtas huamenna?" on veljesten miltei ensimmäinen kommentti aamutuimaan ja viimeinen illalla. Sama kysymys toistuu useaan kertaan pitkin päivää ja yhä useammin, mitä väsyneempiä velikullat ovat.

Olen vähän morkkiksessa. Haluaisin opettaa lapseni elämään tätä hetkeä. Nyt ja tällä sekunnilla, enkä tulevien päivien tapahtumia ennakkoon. Saan kyllä syyttää itseäni ja omaa elämäntapaani. Sitä että touhuilen ja puuhailen kaiken aikaa - enkä millään osaa pysähtyä ja elää hetkessä. Ajatukseni on jatkuvasti siinä, mitä seuraavana tapahtuu ja mitä sitten pitäisi tehdä.

Jos vain istuisin ja ihailisin, nauttisin laiskottelusta ja unohtaisin kellon, aikataulut ja päivärytmit. Antaisin kaiken tapahtua painollaan. Olisikohan edessä autuus vai kaaos?

Peace

Hullu Puutarhuri iloitsee. Peace on miltei ruokalautasen kokoinen ja niin ihana - ihana. Muutoinkin Puutarhuri myhäilee tyytyväisenä, sillä toukokuussa tyhjyyttään ammottavat uudet kukkapenkit ovat kasvaneet kukkarunsaudessaan kohisten. Onnistumisen ilo on suuri. Perunat, porkkanat, sipulit, herneet, mansikat ja kaikki kasvimaan yrtit ovat antaneet satoa runsain mitoin. Tomaatit odottavat yhä punastumistaan karvainen kurkku seuranaan.

Kesä on ollut Puutarhurin mittakaavassa erinomainen. Niin paljon on aherrettu, satoja taimia istutettu ja kylvetty, rakennettu, maalattu, kitketty, haketettu, katettu. Uusia penkkejä on tänä vuonna syntynyt kuusi, eikä mitään pieniä piperryksiä vaan isoja - isoja. Ja vanhoja on laajennettu. Herra Mies on kiitettävävsti ahertanut kiviprojektiensa kimpussa. Hakenut peräkärrykaupalla isoja ja pieniä, pyöreitä ja lohkoisia kiviä mistä milloinkin. Siinä välissä on syntynyt takaterassi, valmistunut parveke, noussut köynnöskaari.

Piha alkaa näyttää pikkuhiljaa yhä kauniimmalta. On kuin menisi tutkimusretkelle paratiisiin, kun astuu ovesta ulos!

Sydän Jää

Joskus romantiikka on kaukana. Ja elän tuhannen valovuoden päässä. En halua edes katsoa, sillä katse ei ole kovin lempeä. Vereni kiehuu yhä vain kiivaammin vaikka sydän on kylmää jäätä.

Nainen on kuin avoin kirja. Miksei mies osaa lukea sitä?

Tai tee mitään?

grrrrrrrrrr.