Kalevan kisojen innoittamana vierailtiin perjantaina täällä:
Kotikaupunkini yleisurheilukenttä oli tällä kertaa yksinoikeudella käytössämme. Ketään muita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Luulenpa, että lasten yleisurheiluintoa yllytti entisestään lähestyvät Hippokisat, jonne luonnollisesti taistomieliset lapsoset on ilmoitettu.
Harjoittelimme 60 metrin pikajuoksua, aitoja ja pituutta ja viimeisen tunnin pelasimme viereisellä nurmikentällä futista. Tuli treenattua pitkiä syöttöjä, kulmia, pilkkuja ja pallon haltuunottoa.
Pettymysten sieto on sitten vaikeaa veljeksille. Aaargh! Molemmille kyllä, vaikkakin nuorimmainen on temperamentisempi ja herkempi ottamaan nokkiinsa. Jos homma ei onnistu, niin suuttumus on suuri. Harmittaa niin vietävästi. Tällä kertaa isoveikka heitti hanskat tiskiin, kun minä maalivahtina sain täyden kopin ylämummoyrityksestä.
(Olisi kuulemma pitänyt päästää
tahallaan maaliin.) Tästä sitten keskusteltiin, että eihän kukaan maalivahti missään maailman kolkassa päästä vetoja tahallaan sisään, siitähän menee koko pelin idea.
Kilpailuhenkisyys veljesten kesken on niin kovaa, että toisen onnistumisesta on vaikea iloita. Tämä onkin ollut teemana etenkin viime viikkoina. Ollaan Isännän kanssa muistutettu, että kaveria pitää kannustaa ja että jalkapallo on joukkuepeli. Kaverin onnistuminen on tosi tärkeää, ei itse voi koko aika loistaa. Eikä kaikesta tarvitse kilpailla. Ja että virheistä voi oppia. Ja jos epäonnistuu, niin uudestaan vaan, ei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes Torres, eikä Messi eikä edes minun suosikkini Diego Forlan. Fair Play - meininkiä, herrasmiestavat kentällä. Välillä muistavat, mutta useimmiten eivät. Siinä riittää työmaata vielä pitkäksi aikaa. Ja kun nämä taidot saisi laajennetua pelikentältä vielä ihka oikeaan elämään.
Pienen tuumaustauon jälkeen jatkettiin treenejä ja luulen että Eero otti opikseen. Lopuksi vielä istuttiin nurmikolle ja mietittiin porukalla, mitä opittiin. Sovittiin, että mennään vielä uudestaan isolle nurmikentälle, kun siellä on niin mahtavat maalitkin!
No joo... Kyllä se Neiti Nokkonenkin osaa mieltänsä osoittaa. Pituushypyssä ei ponnistuslaudan sijainti ollut Neidin mieleen ja sitä piti mennä hetkeksi murjottamaan aidan päälle. Onneksi murjotus ei kestänyt kauaa ja Neitonen ymmärsi, etä voi sitä hypätä lähempääkin hiekkakasalle.
Voi näitä tulisieluisia lapsosia! Onnistumisen kokemukset ovat toki tärkeitä ja niistä yhdessä iloitaan. Mutta aina muistan Jari Sinkkosen sanat parin vuoden takaisella
luennolta, että tärkein taito, minkä vanhemmat voivat opettaa, on opettaa lapsensa selviämään pettymyksistä.
Pieniä ja isoja askeleita, itse kullakin. Mitähän maailma tuo taas tullessaan? Lapsille koulumaailmassa ja itselläkin uuden työn haasteet valkenee ensi viikolla.
