"Ei sitä tiedä, milloin se irtoaa. Siihen voi kulua päiviä ja viikkoja." tuumasin. "Eikä kannata pelästyä, sitten kun se irtoaa. Voi tulla vähän verta ja hammas kannattaa sylkäistä heti pois, ettei sitä vahingossa nielaise..."
Illan futistreenien jälkeen Isoveikka kysyi autossa: " Äiti, onks sulle koskaan käyny nii, et sä oisit nialassu hampaan?" "Ei oo, se on kyllä tosi harvinaista."
Sohvalla kiskoin säärisuojat pojalta veks ja riensin viemään niitä futislaariin. Palatessani Eero käveli vessaan ja kysyi matkalla: "Irtosko multa hammas?" "Oho - suussas on kolo!! Irtos!!!" Vähän valu verta, mutta hammas oli kadonnut.
"Kääk - nialasiksä sen?" "öööö - emmätiiä - ehkä!"
Eikä sitä hammasta mistään sohvalta eikä lattialta löytynyt, kun etsimme kissojen ja koirien kanssa. Taisi mennä parempiin suihin, tuo kauan odotettu ensimmäinen hammas. Piti vielä säästää se muistona aarrelippaaseen :) Ja harvinaista muka!!
No eipä tuo haittaa. Hammaskeiju kävi yökylässä ja aamulla tyynyn alta löytyi yllätys.
Ja viitaten aiempaan postaukseen, mainittakoon vielä, että en ollut lainkaan yllättynyt Pikkuveikan reaktiosta. Vihreänä oli velipoika kateudesta ja piti pitkään lohdutella, että kyllä se hammas vielä irtoaa Ossiltakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti