Päivät menevät niin vauhdilla, ettei kerkiä edes ajattelemaan. Kun lopulta saa päivän pulkkaan ja pääsee petiin, kaikki se ajatusvyöry täyttää mielen. Hiljaisuus oikein ryydittää omia mietteitä, niitä pyörittelee, pallottelee, miettii monelta kantilta. Mutta ei niistä ajatuksista saa kiinni ennenkuin tekee niistä mustaa valkoisella.
Inhoan itsessäni sitä, että teen asioista ongelman. Mietin kuinka kaikki on hankalaa ja vaivalloista, enkä välttämättä näe asioiden valoisampaa puolta. Murehdin jo etukäteen, tunnen huonoa omaa tuntoa, synkistelen. Miksen voisi antaa vaan elämän virrata omalla painollaan ja katsoa päivän kerrallaan, enkä vuotta etukäteen? Miksen voisi luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä?
Enkä osaa päättää. Miten voisinkaan - toisen elämästä? Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisi joku vika tai vaiva, jonka vuoksi voisi armahtaa vanhan ruunanretkuleeni.
En haluaisi uskollisesta ystävästä luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti