Vein tänään ensimmäistä kertaa ystäväni, suurperheen äidin, piipahtamaan tallille. Silmät ihmetyksestä kirkkaina, hän toisteli toistelemistaan, ettei tällaista paikkaa voi olla, ihanaa, miten suloisia heppoja ja näin lähellä kotia. Juuri niinkuin hänen unelmissaan. Huokaili ihastuksissaan yhä uudelleen ja uudelleen...
Olin häkeltynyt. Juuri, kun manailen, ettei kukaan enää arvosta maalaistollojen maisemia ja elämäntapaa, niin löydänkin sielunkumppanin! Ja kun olen taas kurkkuani myöten täynnä tallirumban pyörittämistä, niin huomaankin, että asiat alkavat pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen. Riks, Raks ja Poks!
Hyvä tuuli tarttui! Tuoreet omenamehut portaillamme sai minut taas tajuamaan, että elämme Onnelassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti