Olisipa joku joka sanoisi mitä tehdä. Antaisi ratkaisun avaimet tarjottimella. Ottaisi ohjat ja näyttäisi suunnan.
En jaksaisi enää miettiä eri vaihtoehtoja enkä pohdiskella jokaiselta eri kantilta. Piirtänytkin olen, vetänyt viivoja viivojen perään, plussannut ja miinustanut, enkä siltikään tule viisaammaksi. Päinvastoin pääni alkaa tuntua entistä raskaammalta, eikä lontoonraesuklaalevykään enää auta.
Henkinen valmistautuminen alkoi jo nelisen vuotta sitten. Lasten tultua elämään asioiden tärkeysjärjestys on pakostakin muuttunut. Kaiken kiireen keskellä tallitöistä on kadonnut se suurin nautinto - tilalle on tullut pitkälti velvollisuus ja pakko. Kyllästyminen aikaisiin aamuihin ja ennen kaikkea jatkuvasti vaihtuviin tilanteisiin. Alvariinsa saa olla etsimässä, järjestämässä ja sovittelemassa. Huonon omantunnon taakka on vain kasvanut vuosi vuodelta. Oma hevonen, eikä tarpeeksi aikaa.
Joko nyt olisi aika luovuttaa? Näin tahtoisin. Kai se on jonkinlaista rakkautta sekin, että osaa luopua ajoissa. Ennenkuin kärsimys vie voiton. Ja se, että asettaa oman jaksamisen jonkinlaiseen arvoonsa.
Ahdistaa, ahdistaa - pelkkä ajatuskin ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti