Onnen Onkijat

Sanotaan, että onkiminen on hermoja lepuuttavaa ja rentouttavaa puuhaa: katsella kohon rauhallista liikehdintää aallokossa, kuunnella tiirojen satunnaista kirskahtelua ja nauttia kotoisista upeista järvimaisemista. Pelkkää lepoa sielulle!


Näinhän se varmaan on, jos onkii yksin. Ylhäisessä yksinäisyydessään. Eikä niinsanotusti koko perheen voimin.
"äitiii - tuu laittaa matoooo"
"äitiiii - mun onki tarttu kaislikkoon"

"äitiii - Ossi tuli mun apajille"

"äitii - miks kala ei syö. Tua vaikka kaurahiutaleita!"
"äitiii - mä haluun mennä isolle kivelle onkiin"
"äitiiii - voiks mä sittenki virvelöidä?"


"äitii - tuu irrottaa mun kala"
ja mikä lopullisesti saa hermot riekaleiksi:
"äitiii - meiän siimat meni solmuun".


Viimeistään tässä vaiheessa on kylläkin jo huudettu ruohoaleikkaava Herra Mies apuun. Sillä kolmen vilkkaan vekaran onkiessa liukkaalla laiturilla vaatii valvominen myös kaikkien aistien valppautta. Ettei kukaan horjahda veteen taikka heitä koukkua toisen naamaan. Ja että maltaisivat olla hetken hissukseen, etteivät kalat kaikkoaisi karkuun.

Pitkällä pinnalla ja huumormielellä onkihetkestä löytyy kuitenkin onnen pilkahduksia. Tällaisissa kullanhohtoisissa maisemissa rauhoittuu väkistenkin. Ja tietysti silloin kun kala nappaa herkiää tyytyväinen hymy kalastajan huulilla.


Kissoille tuliaisia, tuumii onkipoika-Ossi.