Terve metsä, terve vuori, terve metsän ruhtinas...

Perjantain kunniaksi huomioni on kiinnittynyt tervehtimiseen. Tänään olen kohdannut mielenkiintoisia ääripäitä.

Kertakaikkiaan - olen saanut uuden ystävän: Pakumiehen! Viimeaikoina olen tavannut hänet useamman kerran viikossa. Useimmiten auton ratin takaa, joskus kymmenen - kahdenkymmenen metrin päästä päiväkodin pihamaalla. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lasten kuskaaminen aamutuimaan päiväkoteihin, toinen toiselle puolen tietä ja toinen toiselle. En ole puhunut Pakumiehen kanssa muuta kuin "Huomenta, Moikka, Terve" -tyyppisiä letkautuksia. Tänä aamuna hän ajoi minua vastaan aivan eri tiellä kuin normaalisti. Jo kaukaa kaverin käsi nousi iloiseen morjestukseen - ihan kuin olisimme hyviäkin tuttuja. No eipä siinä mitään, mukava on uutta ystävää moikata! Vaikken häntä tunne sen enempää, on Pakumies selvästi huumorimiehii...

Toinen ääripää sai minut masentumaan: korot kopisten reippaana saavuin aamukahviani hakemaan. "Huomenta!" tokaisin pirteänä. Kesähessun katsekaan ei noussut aamulehdestä, huulet eivät värähtäneetkään. Terävöitin katsettani hänen korviinsa: näkyisikö kuulolaitetta tai muuta härveliä korvissa, joka estäisi kuulemasta. Eipä näkynyt. Jos joskus Kesähessuun silmiin saa ujutettua katseen, saattaa saada epämääräistä muminaa vastaukseksi. Tätä ei kuitenkaan ole tapahtunut montaa kertaa.

Kolmas tapaus sattui äsken kirppiksellä. Pitkän huiskea kaveri lähestyi myyntipöytääni. Olin satavarma, että kyseessä on innokas keräilijä naapurustosta, joten tervehdin häntä tuttavallisesti. "Moro. Että nyt kannattaa tulla tekemään hyviä löytöjä..." aloitin reteenä markkinoimaan tavaroitan. " Aijaa - onx se sun pöytä?" Miekkonen kysyy uteliaana. "Mä oon ekaa kertaa täällä, kun kuulin että tääl on hyviä kirppiksiä..." Nostan katseeni hölmistyneenä Miekkoseen ja tajuan, että tyyppi muistuttaa erehdyttävästi naapurin pitkän huiskeaa olemusta, mutta eri mies, eri mies. Muina miehinä alan rupattelemaan niitä näitä, ihan kuin se olisi täällä meilläpäin tapana. Miekkonen intoutui haastamaan pitkäksi aikaa ja kertoo etsivänsä Aku Ankan taskukirjoja, joita minulla ei valitettavasti ollut hänelle myydä. Mutta hassu tapaus sai hymyilyttämään. Hiljaisena ja hitaana hämäläisenä en varmaankaan olisi alkanut rupattelemaan ventovieraan kanssa, mutta hyvä näin. Taisi kaveri luulla iskuyritykseksi - hih.

Olisihan se mukavaa, että ihmiset voisivat muutaman sanan vaihtaa. Ylpeistä ihmisistä kun en pidä.