Kihartaminen koskee...

Moukan tuuria, ajattelin kun aamulla tukkaa kihartaessani mikä lie hartiapistos rävähti lapaluiden väliin ja näin ollen pään kääntäminen, käden liikuttaminen, nauraminen ja jopa hengittäminen oli tuskallista. Miten lihas voi revähtää hiuksia kihartaessa?? Ymmärtäisin kyllä, jos lihasrevähdys sattuisi voimakkaassa lihasponnistelussa urheilun yhteydessä, mutta joo - kaipa tuo hiusten kiharus voidaan sitten laskea jonkin sortin urheiluksi.

No eipä siinä mitään. Kauneudesta saa kärsiä, niinhän se menee. Mutta hiukan harmitti kun kyseessä oli tärkeä aamu:
1) Poikien Kanada-turnaus, jossa toki kiekkomaman on syytä näyttää hehkeältä sekä
2) Rukalle kaasujalkaa tämän jälkeen: L-O-M-A

Mutta onneksi Herra Mies tuli hätiin ja douppasi minulta pahimmat kivut pois: oodi kipulääkkeiden teholle!! Ja kyllähän sitä siten jo kelpaisi hymyillä kentän laidalla...Jonkin sortin kiekkokärpänen sitä kai on päässyt puraisemaan poikiinkin. Kanadaturnauksessa hienoa peliä ja paljon intoa!

Kirkossa kajahtaa, osa kuusi.

Kuten Joulun perinteisiimme kuuluu, tänäkin vuonna kävimme aattopäivän joulukirkossa. Kuten aina - siellä sattuu yleensä jotakin hupaisaa. Ensimmäisellä kerralla Ossi puri Eeroa sormesta, kun napsivat saarnan aikana tutteja toistensa suustaan. Silloin kajahti ulvova huuto niin lujaa kuin vain yksivuotiaan kurkusta voi lähteä. Toisena vuonna Eero ei suostunut antamaan kolehtia, vaan pisti tarkan markan miehinä kolikkonsa omaan taskuun.
Tänä vuonna virsien veisuun jälkeen Pappi sanoi" No niin - nyt on sitten lasten vuoro tulla tänne eteen!" ja kuten aiempina vuosina, oletin, että kyseessä on jokin tuttu lastenlaulu, johon saa kaikki kirkon lapset osallistua ja lähetin lapsoseni rohkeasti menemään eteen. Eero empiväinen ei suostunut lähtemään, vaan jäi mieluummin Äidin syliin irrottelemaan heiluvaa etuhammastaan.
Mitä kummaa? Muut lavalle menevät lapsoset olivat 10-11-vuotiaita punaisiin puettuja kuorolaisia. Ossi 6-v ja Suvi 4-v menivät muina miehinä tämän lastenkuoron eturiviin ryhdikkäänä seisomaan, niinkuin kuorossa kuuluu.
- O-Ou. Toivottavasti laulavat tuttuja lauluja, mutta kattia kansa: "Ja nyt sitten tämä lastenkuoro esittää 11-vuotiaan Ville-pojan itsesanoittamia ja säveltämiä lauluja!" Kertoili pappi.
Voi poloisia, ajattelin. Joutua nyt mukaan kuoroon, vieläpä eturiviin ja esittämään ventovieraita lauluja koko kansalle.
Kun ensimmäinen kappale oli kunnialla ohi, Suvi etunenässä pyrki kuorosta pois. Mutta ehei: Edessä istuva täti ohjasi topakasti sisarukset takaisin laulamaan, sillä eihän esitys vielä ollut ohi.
Eeroa nauratti. Äitiä nauratti. Suvi lauleli omiaan sujuvasti kuoron mukana. Ossia ei naurattanut, mutta kuten asiaan kuului Ossi liikutteli huuliaan ja seisoi hyvässä ryhdissä.
Hienosti meni extempore-esitys! Taisi kyllä kuorolaiset vähän ihmetellä ketä olivat nämä kaksi ventovierasta esiintyjää. Tästä kunniakkaasta suorituksesta Ossi ja Suvi saivat hiukan ylimääräistä kolehtia, sillä kellä aikuisella olisi pokkaa tehdä sama?

Joulutarina

Suurella antaumuksella sisarukset miettivät joululahjatoiveitaan jo marraskuusta lähtien. Kuvastojen selailu, haaveilu ja toiveiden kirjoittaminen toi aikaan pienen jännityksen: Minkäköhän toiveen pukki toteuttaa? Eero toivoi Tulen Temppeliä, Ossi toivoi legomönkijää Suvi Suloinen sitten nukenhoitokeskusta.Kun toiveet oli saatu kirjoitettua, kirjeet pakattiin salaisuuksien laatikkoon, jonka lapset kiikuttivat eräänä lauantai-iltana keskelle pihanurmea (nii-iin, luntahan ei tänä Jouluna ollut). Jännittyneinä lapsoset kiiruhtivat olkkarin ikkunan alle tiirailemaan, josko metsässä alkaisi näkyä liikehdintää. Sillä tiedättehän: metsätontut ovat liikkeellä etenkin joulukuun lauantai-iltoina ja toimittavat toivomuskirjeitä suoraan Korvatunturille pikalähetyksinä.
Talosta sammutettiin kaikki valot, vain kuuseen jätettiin kynttilät loistamaan. Radiosta soi "kansa kartanon hiljaisen" ja jännittynyt tunnelma alkoi olla käsinkoskelteva. Kymmeneen minuuttiin mitään ei tapahtunut ja kohta unihiekkakin alkoi painaa pitkän päivän pääteeksi. "Pitäsköhä hakee Aku Ankkoja?" kysyi Ossi, joka sinnikkäästi aikoi valvoa vaikka läpi yön nähdäkseen metsätontun.
Juuri silloin metsänrajasta välkähti näkyviin pieni punainen valo, joka lähestyi pihaamme hitaasti mutta varmasti. "Se on tonttu!!!" kuiskasi Eero "mennään matalaks piiloo, se ei saa nähä meiä silmii muute se kadottaa taikavoimii" ja niin lapset kyykistelivät ikkunan takaa ja kurkistelivat vuorollaan, joko metsätonttu oli päässyt pihanurmelle. Lyhty kädesssään kumaraselkäinen ja punanuttuinen tonttu hiipi varovasti keskelle nurmikkoa ja tähyili hetken ympärilleen. Sitten se yhtäkkiä nappasi salaisuuksien laatikon ja loikkasi alas rinteeseen kiiruhtaen puiden taakse metsään. Mitenkähän pitkä matka sillä oli omalle tonttumökilleen?
" Se oli poikien kokone" sanoi Suvi ihmeissään. "ny se vei meiän toiveet joulupukille!" totesivat pojat.
Ja niin lapset menivät omiin huoneisiinsa, kukin omaan sänkyynsä tyytyväisinä Nukkumattia odottelemaan. Hetken päästä perheen isä saapui Kiakulasta. Oli kuulemma ollut kovin likainen kanala tällä kertaa ja siivotessa oli kulunut tovi aikaa. Silmät loistaen lapset kertoivat illan kohokohdat isälleen ja siihen oli sitten lapsosten hyvä nukahtaa.
Myöhemmin illalla isiukko valitteli emännälleen kolottavaa selkäänsä, mikä lie noidannuoli selkään oli iskenyt.

Täällä yksi sisupussi

Tänä aamuna on vaikea kirjoittaa mitään iloista. Tunnustan olevani juuri nyt jonkinmoinen mielensäpahoittaja. Pieniä ja vähän isompiakin huolia ja murheita on tähän syksyyn mahtunut ihan kiitettävästi, joten toivoisin jo joulurauhaa sydämiimme, myös omaani.

Pieniä ikävyyksiä ovat flunssat ja vatsapöpöt, Ossi-poloisen viides silmätulehdus syksylle ja nyt jyllää kovan kuumeen kera inhottava vatsatauti korvatulehdukseen menevästä antibiootista huolimatta.

Lievää raivomieltä ovat aiheuttaneet myös mokomat kissat, jotka välitömästi tilaisuuden koittaessa lorottavat autuaasti sänkyihin. Luulin, että leikkaus olisi saanut tämän inhottavan tavan loppumaan, mutta viikko leikkauksesta ja jo kahdesti on saatu tällä viikolla pyykätä patjoja myöten. Ei tässä muutakaan tekemistä olisi, eihän? Joten, kissojen rattoisa elämä sisäkissoina loppuu alta aikayksikön jos tämä meno jatkuu ja saavat tosissaan siirtyä autotalliin asustamaan. En edelleenkään ole muuttunut kissaihmiseksi, valitan.

Lähestyvä joulu luo väistämättä pieniä paineita. Yllätys yllätys: ystävien osoitteet ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. No - pitkällisten etsintöjen jälkeen koneelta löytyi yksi tiedosto vuodelta kivi ja koska rakkaat ystävämme ovat niin eläväistä sakkia, niin vain harva asui enää kymmenen vuoden takaisessa kodissaan. Joten nyt alkakoon perinteeksi muodostunut osoitteiden metsästysrumba. Myös Korvatunturin kaverin tilaus on vielä vahvistamatta ja pipareita lukuunottamatta kaikki jouluvalmistelut hankintoineen tekemättä. Relaa Heena Relaa, kaiken ei tarvitse olla tiptop, yritän hokea itselleni. Tärkeintä on lähestyvän juhlan odotus ja kodin tunnelma. Joten lupaan yrittää hiukan höllätä.

Mutta on tässä yksi mielensäiloittajakin käynyt tartuttamassa fiilistään: " Äitiiiiii - kuutele: ma osaan sanoo äRRRRRRRRän!!" Ja niinpä tuo pieni neitonen päräyttelee menemään onnensa kukkuloilla ja haRRjoittelee äRRänkieRRRänympäRRRioRRRenässänpistäntaskuun!

Kyllä se taas tästä, ilon pilkahduksia havaittavissa! Päivä kääntyköön paremmaksi!

Lähden katsomaan onko Villa Kiakulassa OnnenMunasia :)

Villa Miukula

Monena syksynä olen havitellut meille kissoja, lähinnä naapuripellolta välikattoomme kipittävien hiirien pyydystämiseksi. En lainkaan siksi, että olisin kissaihminen, niinkuin esimerkiksi Herra Mies on. Vaan ainoastaan "hyötykäyttöön", sillä pitäähän jokaisessa maalaistalossa olla pari kunnon maalaiskattia. Ta-da-daa: saanen esitellä: nyt meillä on kaksi kunnon maatiaiskissaa!Miesten kissa on nimeltään Smirre. Herra Miehen edesmenneen lapsuuden kissan muistoksi. Smirren nimi kuvastaa Kissan kettumaista oveluutta ja metsästysviettiä Peukaloisen retket-lastenohjelmanSmirre-ketun mukaan. Ossi ja Smirre-vauva.Eero ja Smirre poseeraavat. Naisten kissa on nimeltään Maija Maitoparta ja se on saanut nimensä Pekka Töpöhännän lempeän kissaystävän mukaan. Pienet ystävämme haimme Mäntsälästä ihka oikeasta maalaistalosta, jossa ne elelivät emokissan ja arkajalkaisen veljensä kanssa karjakeittiössä.

Yhtäkään saalistettua hiirtä, myyrää tai päästäistä en vielä ole nähnyt, mutta päivät pitkät kisuset väijyvät kanalan nurkilla (jossa hiiriä kyllä vipeltää) sekä ojanpientareella, jossa myös pitäisi olla runsain määrin myyriä. Kissat ovat saaneet myös uuden ystävän: Rontin. Rontti on valtavan kokoinen metsäkissa, joka näyttäytyy usein pihallamme, mutta luikkii äkkiä taas karkuun. Olemme yrittäneet Ronttia pyydystää, sillä se on mahdollisesti tallilta pari kuukautta sitten karannut kissa. Toivottavasti saisimme sen kiinni ennen pakkasia.Niin - jos meillä on nyt sitten Villa Kiakula niin kai meidän pitää perustaa vielä Villa Miukula. Tarkoitus on, että kisuset muuttaisivat asumaan lämmitettyyn autotalliin, josta sitten sirutettuna automaattisen kissanluukun kautta voisivat mennä ja tulla oman mielensä mukaan. Saas nähdä kuin käy...

Pienet Tipuset ne hyppeli...

Saanko esitellä: siinä he ovat: meidän perheen ensimmäiset lemmikit rakkaan edesmenneen Rocky-hirnahduksen jälkeen:
Enpä olisi uskonut miten mukavia otuksia kanat ja yksi kukko voivat olla. Näin totean kuukauden kanafarmarikokemuksen jälkeen. Kiitos naapuruston ystäväni, joka innosti perustamaan oman kanalan. Ehkäpä omaa kanalaa vauhditti se, että naapurin yksi tipukana olikin muuttunut kukoksi...ja tarvitsi pikimmiten uutta kotia välttyäkseen kukkotappeluilta.

Eikä varmaan olisi Herra Mieskään uskonut, miten paljon työtä yhden työmaakopin muuttaminen suloiseksi pikku kanojen valtakunnaksi vaatii. On nimittäin maalattu, puunattu, rakennettu orsia ja pesiä, tehty ulkoaitausta, korjattu katto ja luonnollisesti myös tapetoitu. Ja eikä kanoille kelpaa vähempi kuin Birger Kaipiaisen keltainen ja vaaleansininen Kiurujen yö. Lisäksi kanalaan on sähkömiehen toimesta asennettu valaistus ja pistorasiat, niin päästään pakkasilla lämmittämään koppia. Eipähän tarvitse kanankoipien pakkasesta palella :)Mutta nyt on VILLA KIAKULA valmis. (Kunnes kesällä koittaa piha-aitauksen laajennus...). Kattopuuhiin osallistuivat tietenkin koko kööri kuvaajaa lukuunottamatta. Huh - turvavaljaita ja muita putoamissuojia olisin kyllä kaipaillut katraalleni, mutta minkäs teet. Työturvallisuus kunniaan!
Kaikki rakastavat kanojaan. Savitaipaleen maatiaiset haettiin naapurikunnasta: kaikki erivärisiä, niin tunnistaminen käy helposti. Saimme oikein aitoustodistuksen, että ovat oikeita rotukanoja!
Kukko on tyrnäväläistä maatiaiskantaa ja sen uteliaisuus on huipussaan. Aivan loistopersoona!! Seurallinen ja touhukas ja pitää laumastaan äärettömän hyvää huolta. Eikä merkkiäkään kiukkuisesta luonteesta, jota kuulemma joillakin kukoilla voi olla. Herra Miehen lempeä Brilla alias Torres..Valkoinen kana on Ossin: Kiakulan Nipa. Ruskea kana on Eeron: Kiakulan Messi. Harmaa kana on Suvin: Kiakulan Niiskuneiti. Ja minun musta kananen on Kiakulan Hyypiä. On ne vaan ihania ja mikä parasta: onnellisia!! Kyllä kelpaa kotokuuselassa elellä. Kettutyttömäinen inhoni tehokanaloita kohtaan on entisestään voimistunut... Luojan kiitos - häkkikanalat ovat kiellettyjä vuodesta 2012 alkaen Suomessa, mutta eipä ne "virike" - eikä lattiakanaloiden olot ole kovinkaan eläinystävällisiä. Virikekanaloissa kanatiheys on 13 kanaa neliömetrillä, kun taas lattiakanaloissa määrä on 7 kanaa ja luomukanaloissa 5 kanaa neliömetrillä. Lisätietoa eri kanaloista voipi lukea täältä.

Ja ei muuta kuin munia ootellessa!

Pieniä ja isoja askeleita

Niin on poikien päiväkoitaival taivallettu ja elämä koulumaailmassa alkanut. Eskari kun on koulun yhteydessä, niin varmaan tuo esikoulun aloitus on suurempi muutos kuin varsinainen ekaluokan aloittaminen.

Äidin sydän on odotetusti haikea. Pienistä vauvannaperoista on kasvanut isoja otuksia, sellaisia joiden elämää värittävät jo isojen poikien jutut, kuten yllätyksekseni myös musiikki. Liekö vaikutteita tullut naapuruston pojalta, nyt ovat alkaneet diggailla rappi ja hiphoppimusaa, tyyliin Puhuva Kone ja Pikku-G.

Pojat eivät liiemmin arkailleet. Näinä hetkinä tärkeä tuttuakin tutumpi kaksosveli tuo niin paljon turvaa, ei tarvitse yksin astua isoon maailmaan. Tuntuisi kamalalta erottaa heitä eri luokille, saatikka eri kouluihin, vaikkakin yksilöllisyyden kehittymisen kannalta näin usein suositellaankin. Onneksi kysessä on pieni maalaiskoulu, jossa ei rinnakkaisluokkia ole, joten asiaa ei ole edes tarvinnut sen koommin pohtia.Pieniä ja isoja askeleita, itse kullakin. Mitähän maailma tuo taas tullessaan? Lapsille koulumaailmassa ja itselläkin uuden työn haasteet valkenee ensi viikolla.

Pientä jännitystä havaittavissa...

Erään hampaan kohtalo

Aamulla Isoveikka huomasi alahampaansa heiluvan. Oho - sehän heilui jo ihan selkeästi!
"Ei sitä tiedä, milloin se irtoaa. Siihen voi kulua päiviä ja viikkoja." tuumasin. "Eikä kannata pelästyä, sitten kun se irtoaa. Voi tulla vähän verta ja hammas kannattaa sylkäistä heti pois, ettei sitä vahingossa nielaise..."

Illan futistreenien jälkeen Isoveikka kysyi autossa: " Äiti, onks sulle koskaan käyny nii, et sä oisit nialassu hampaan?" "Ei oo, se on kyllä tosi harvinaista."

Sohvalla kiskoin säärisuojat pojalta veks ja riensin viemään niitä futislaariin. Palatessani Eero käveli vessaan ja kysyi matkalla: "Irtosko multa hammas?" "Oho - suussas on kolo!! Irtos!!!" Vähän valu verta, mutta hammas oli kadonnut.

"Kääk - nialasiksä sen?" "öööö - emmätiiä - ehkä!"

Eikä sitä hammasta mistään sohvalta eikä lattialta löytynyt, kun etsimme kissojen ja koirien kanssa. Taisi mennä parempiin suihin, tuo kauan odotettu ensimmäinen hammas. Piti vielä säästää se muistona aarrelippaaseen :) Ja harvinaista muka!!

No eipä tuo haittaa. Hammaskeiju kävi yökylässä ja aamulla tyynyn alta löytyi yllätys.Ja viitaten aiempaan postaukseen, mainittakoon vielä, että en ollut lainkaan yllättynyt Pikkuveikan reaktiosta. Vihreänä oli velipoika kateudesta ja piti pitkään lohdutella, että kyllä se hammas vielä irtoaa Ossiltakin.

Sisko sisko sisko....

... sä olet kyllä minun makuuni.... Ihana edesmenneen Sirkesalon biisi!

Tapahtui viikonloppuna:

"Äitiiii..... puuuuhkimaan!"
"Tullaan tullaan..."
"Äitiii, miks et sä puutanu isilta toistaki siämentä??"
" ? Ai jaa - mite sä ny niin aattelet??"
"uhuuuu - mäki oisi halunnu tuttokaksose.... ku pojilla on pojat mut mulla ei oo uhtaan tuttokaksosta, uhuuuu...."

Voi pientä suloista Suvia... Olisi varmaan pitänyt pyytää (ja uskokaa tai älkää, salaa toivoinkin toisia kaksosia)! Ystävän kaipuu on suuri ja voi miten onnensa kukkuloilla Neiti on, jos joku tyttöihminen on leikkimässä. Isosiskokin olisi tosi kova juttu. Sellaista onkin sitten vähän hankalampi tässä vaiheessa pyytää.

Pientä siskolievitystä antoi onneksi viimeviikkona serkkutyttö, joka vietti pari kesäpäivää kanssamme!Niin - siskot, veljet, serkut ja pikkuserkut ovat kaikki rakkaita. Mitä kaikkea onkaan touhuttu lapsesta saakka!

Urheilua henkeen ja vereen...

Kalevan kisojen innoittamana vierailtiin perjantaina täällä:
Kotikaupunkini yleisurheilukenttä oli tällä kertaa yksinoikeudella käytössämme. Ketään muita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Luulenpa, että lasten yleisurheiluintoa yllytti entisestään lähestyvät Hippokisat, jonne luonnollisesti taistomieliset lapsoset on ilmoitettu.Harjoittelimme 60 metrin pikajuoksua, aitoja ja pituutta ja viimeisen tunnin pelasimme viereisellä nurmikentällä futista. Tuli treenattua pitkiä syöttöjä, kulmia, pilkkuja ja pallon haltuunottoa.Pettymysten sieto on sitten vaikeaa veljeksille. Aaargh! Molemmille kyllä, vaikkakin nuorimmainen on temperamentisempi ja herkempi ottamaan nokkiinsa. Jos homma ei onnistu, niin suuttumus on suuri. Harmittaa niin vietävästi. Tällä kertaa isoveikka heitti hanskat tiskiin, kun minä maalivahtina sain täyden kopin ylämummoyrityksestä. (Olisi kuulemma pitänyt päästää tahallaan maaliin.) Tästä sitten keskusteltiin, että eihän kukaan maalivahti missään maailman kolkassa päästä vetoja tahallaan sisään, siitähän menee koko pelin idea.

Kilpailuhenkisyys veljesten kesken on niin kovaa, että toisen onnistumisesta on vaikea iloita. Tämä onkin ollut teemana etenkin viime viikkoina. Ollaan Isännän kanssa muistutettu, että kaveria pitää kannustaa ja että jalkapallo on joukkuepeli. Kaverin onnistuminen on tosi tärkeää, ei itse voi koko aika loistaa. Eikä kaikesta tarvitse kilpailla. Ja että virheistä voi oppia. Ja jos epäonnistuu, niin uudestaan vaan, ei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes Torres, eikä Messi eikä edes minun suosikkini Diego Forlan. Fair Play - meininkiä, herrasmiestavat kentällä. Välillä muistavat, mutta useimmiten eivät. Siinä riittää työmaata vielä pitkäksi aikaa. Ja kun nämä taidot saisi laajennetua pelikentältä vielä ihka oikeaan elämään.

Pienen tuumaustauon jälkeen jatkettiin treenejä ja luulen että Eero otti opikseen. Lopuksi vielä istuttiin nurmikolle ja mietittiin porukalla, mitä opittiin. Sovittiin, että mennään vielä uudestaan isolle nurmikentälle, kun siellä on niin mahtavat maalitkin!

No joo... Kyllä se Neiti Nokkonenkin osaa mieltänsä osoittaa. Pituushypyssä ei ponnistuslaudan sijainti ollut Neidin mieleen ja sitä piti mennä hetkeksi murjottamaan aidan päälle. Onneksi murjotus ei kestänyt kauaa ja Neitonen ymmärsi, etä voi sitä hypätä lähempääkin hiekkakasalle. Voi näitä tulisieluisia lapsosia! Onnistumisen kokemukset ovat toki tärkeitä ja niistä yhdessä iloitaan. Mutta aina muistan Jari Sinkkosen sanat parin vuoden takaisella luennolta, että tärkein taito, minkä vanhemmat voivat opettaa, on opettaa lapsensa selviämään pettymyksistä.

CARS 2 - fiiliksiä

Kiitos rakkaan pienen sisareni saimme viettää lasten kanssa eilen harvinaisen ja erilaisen aamupäivän CARS 2-ennakkonäytöksessä. En olekaan käynyt sitten elokuvissa Robin Hoodin jälkeen ja niin - kauheata myöntää - siitä on kulunut jo 1,5-vuotta.
Elokuva oli vauhdikas jännityspläjäys, jonka monimutkaiset juonenkäänteet olivat turhankin haastavia alle kouluikäiselle (tai ainakin kaltaiselleni blondille). Kilpurikisojen juoneen oli ympätty mukaan agentteja ja vakoojapahiksia, jotka selvittelivät biobensan ja lasersäteiden omituisuuksia. Tapahtumat etenivät hurjalla vauhdilla ja mietin miten silmät pysyvät vauhdissa mukana! Väkivaltaa ei myös säästelty: 6-vuotiasta poikaa pelotti kovasti viimeisessä kisassa, jossa Salama oli kuoleman vaarassa vakoojien yrittäessä tehdä kaikkensa Salaman tuhoamiseksi. Hurjuusasteeltaan koin monia yhtäläisyyksiä James Bondien ja tämän Cars 2:n välillä. Agenttien autot oli varusteltu mitä ihmeellisemmillä ominaisuuksilla... Kisoja käytiin viidessä eri maailmankolkassa ja etenkin Tokion ja Pariisin kisat oli hienosti tehty paikkojensa veroiseksi. Paras olento oli ehdottomasi hinausauto Martti, joka keräsi minun ja lasten täydet sympatiapisteet.
Kokemuksena hieno Kinopalatsi isoine saleineen oli upea, kun vertaa paikalliseen pikkunäyttämöön, jossa penkit on sijoiteltu niin liki, ettei edessä istuvien katsojien takaa kykene näkemään kuin kuvan yläosan. Nyt ei ollut sitä ongelmaa. 3D-lasit toivat oman huikean momenttinsa, vaikka Ossi totesikin leffan jälkeen: "muuten ihan kiva, mutta miksi niitä laseja oli pakko pitää?!"

Sateen jälkeen on poutasää....

Meidän tuuria, että heti kun päästiin mökille tuli kunnon myräkkä. Matkalla paistoi vielä aurinko, mutta tummat pilvet tulivat järven takaa ja tuuli yltyi hurjaksi
Sadetta tuli kuin saavista kaatamalla ja salamat leiskuivat. En ole koskaan pitänyt ukkosmyrskyistä (voiko niistä joku oikeasti pitää?) ja etenkin kun viime vuosina myrskyt ovat voimistuneet ja mukaan on tullut trombeja ja syöksyvirtauksia ja raekuuroja, jotka moukaroivat autoja. Kunnioitukseni (=pelkoni) myrskyjä kohtaan on voimistunut, enkä todellakaan haluaisi olla järvenselällä soutelemassa tuollaisina hetkinä. Saatikka juoksulenkillä metsäpoluilla, kuten parille kaverilleni sattui alkukesästä. Kunnioitusta ei ainakaan vähentänyt heinäkuinen myrsky, jonka seurauksena salama leiskautti 500 metrin päästä kotoa kaksi kuusta rungosta halki ja sytytti pusikot palamaan.Pojat katsoivat salamoita ja laskivat ukkosen etäisyyttä. Niin minäkin tein pienempänä, tosin kumisaappaat jalassa. Nippula ja Nappula katselivat mieluummin kameraan.
Myräkkä tuli ja meni. Onneksi meni. Sateen jälkeen on aina niin raikasta. Se onkin parasta myrskyissä. Kesän tuoksut, lämpö ja auringon ilmestyminen ovat upeita hetkiä. Valokuvistakin tulee hienoja!
Ossi ja Onni matkalla katiskoja katsomaan.
Hetken päästä olikin jo ihan tyyntä. Vaahtopäät olivat tipotiessään!Mikä vihreys ja vehreys!
Nyt voikin taas huoletta juoksennella!
Eloisia elokuun päiviä! Mukava huomata kommenteista, että jokunen tätä blogiani vielä lukee!!

Kala-Onnea ja Onnin kaloja

Eeroa ei synkät pilvet haittaa. Joku lienee joskus sanonut, että kala syö ennen myrskyä. Näyttää se syövän aurinkoisellakin. Tämä vonkale tuli kyllä katiskalla.


Onni seuraa saalista...

Verkot toivat tullessaan toutaimen, lahnan ja monta monta sulkavaa. Kuhaa ei tällä kertaa. Harmi. Suvi ja Ossi esittelevät saalistaan.


Poikien kalastushimo ei ole vuoden aikana laantunut mihinkään. Päinvastoin, nyt on joka lapsella komeat virvelit joilla kelpaa veivailla. Neiti Nokkonen kalastaa nykyään siinä missä pojatkin, eikä epäröi kanniskella saaliitaan Mummin ja Papan tykö näytille. Perkuuhommiin Neidille pitäisi kyllä saada ikioma puukko.Kesikseen saatiin uusi uljas laituri, jonka alla tuntuu pesiytyvän ahven-ja särkiparvet. Niitä sitten ongiaan perinteisellä mato-ongella.

Onneksi lasten kiinnostus ei lopu kalastamiseen, vaan ovat omaksuneet kunnon kalamiehen elkeet. Perkuupuuhat kuuluvat asiaan siinä missä syöminenkin. Ruodot ei haittaa ja niiden perkuu alkaa pikkuhiljaa sujua itsekin. Ai niin ja isoenolta opittu lausahdus: "roska-kaloja ei oo olemassakaan"...